Kiitos, kiitos kiltit lapset

Orjakaupunki ja muita juttuja

Heipparallaa. Ollaan oltu täällä Durbanissa viikko ja kivaa on. Olemme eläneet jännittäviä aikoja. Lähtö Bombasokselta ja yleisesti ottaen Swazimaasta otti koville, ja menomatka Etelä-Afrikkaan oli aika kyynelpainotteinen. Eka ilta täällä hostellissa oli yhtä shokki kuin eka ilta Bombasoksella, ja tällä kertaa saatiin runkkarikin kaupanpäällisiksi. Siis kirjaimellisesti. Ei siitä sen enempää.

Durban on Etelä-Afrikan Intia, ja ollaan syöty tikka masalaa ähkyyn asti. Tänään käytiin Hare Krishna -temppelissä, ja henkistyttiin kovin Annan ja Mikaelan kanssa. Ja kuten arvata saattaa, Sini ja Susanna jäivät rannalle ottamaan aurinkoa. Mutta oli kivaa näin kolmen kuukauden rellestämisen jälkeen vähän hiljentyä ja haistella ruusuvettä. Ostin rukoushelmetkin! Saatiin seinäkalenteritkin yhdeltä miekkoselta, mutta kyllästyin sen kantamiseen ja heivasin sen roskikseen. Nyt harmittaa.

Apartheid-museo oli aika avartava. Eilen oli vapauden päivä, ja porukka juhlisti Mandelaa braain ja oluen voimin. Me ei haluttu maksaa pippaloista, joten lähdettiin sen sijasta akvaarioon. Joka oli aika säälittävä. Älkää siis menkö uShaka Marine Worldiin jos satutte näille kulmille. Nähtiin hai ja kumppanit mutta siinä se olikin. Niin ja upea hylje-esitys, josta lähdettiin kesken pois.

Mitäs vielä. Afrikassa on ollut ihan liian kivaa ja mua vähän ahdistaa tulla Suomeen. Täällä on niin kaukana arjesta ja muusta. Mun tulee ikävä palmuja, taksikuskeja, KFCtä, 'let's make a plan' -mentaliteettia, kanaruokia, pilkkopimeitä öitä ja afrikkalaisia ihmisiä näin muutamia mainitakseni. Onneksi mulla on minikannettavan kovalevyn verran valokuvia tältä reissulta.

Yeboyes. Huomenna mennään vielä vikan kerran shoppailemaan. Haluan löytää hienot Adidaksen tennarit! Sean ja Ronnie tulee kait huomenna illalla, ja tarkoitus olisi juhlistaa vappua afrikkalaisittain. Sunnuntaiyönä lähtee bussi kohti Johannesburgia, ja sieltä lento lähtee Lontooseen ja sieltä Helsinkiin. Jännää.

Se on hauskaa koska se on totta

Kun Aino, Sakari, Emilia, Elina, Vilma ja Lilli lähtivät Swazimaasta, ei mikään ole enää ollut entisensä. Netti on ollut viime torstaista lähtien poikki (tänään on tiistai), ja sähköt menee pois päältä koko ajan. Eilen oltiin 12 tuntia ilman valoja. Ja lämmintä ruokaa. Ja lämmintä vettä. Ja mitä muita näitä nyt on. Yritä siinä varailla lentoja ja hostelleja Kapkaupunkiin. Tietysti tämänkin olisi voinut tehdä ensimmäisillä viikoilla tai Suomesta käsin ennen lähtöä, mutta on kivempaa elää jännityksessä. Mennään sitten vaikka Botswanaan jos ei muuta.

Vaikka aurinko ei enää paista tänne risukasaan (maanantaina alkoi ilmeisesti syksy), niin on muutamia asioita mitkä ilahduttavat. Me muutettiin Susannan kanssa toiselle puolelle Bombasosta, ja nyt meillä on ikioma suihku ja wc. Ja matto. Ja lämmin. Niin ja huomenna mennään elokuviin, jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. Lisäksi viihdyn Sacrolla vallan mainiosti. Viime perjantaina oli ihan loistava päivä kun juteltiin tyttöjen juttuja (esiteltiin siis siteitä ja tamponeja), ja loppupäivästä saatiin katsoa kun lapset tanssivat. Rakastan kaikkia niitä lapsia ja haluan adoptoida ne kaikki. Niillä on aika rankkoja taustoja, ja vähän tirauttelinkin kun sain kuulla raiskauksista ja muista. Afrikassa on moni asia huonosti, mutta lasten ja naisten asema täällä on oikeasti päin helvettiä. Välillä tuntuu että porukka tyytyy siihen vähän liian helpolla.

Muihin aiheisiin siis. Muutama stereotypia on saanut kyllä vahvistuksen täällä Afrikassa olon aikana, ja useimmat liittyvät tanssimiseen. Pienet vauvatkin osaavat sheikata niiden bum bumia. Mä en. Vaikka kuinka yrittäisin. Pistetään fyysisien ominaisuuksien piikkiin, sillä mulla on ”skinny white butt”, lainatakseni erästä tyttöä joka huusi mulle kadulla. 

Otettiin sunnuntaina muuten aurinkoa ja mun viereen hyppäsi ihan megalomaaninen jättiheinäsirkka! Se oli Samu Sirkka. Muutenkin nää ötökät saa mut sydänkohtauksen partaalle, en tajua miten niitä tunkee yhtäkkiä sisälle ovista ja ikkunoista. Johtuu varmaan syksystä. Yöperhoset on lepakonkokoisia ja sirkkoja odottaa aina rappusilla kun menee yläkertaan.

Mitäs vielä. Afrikkalainen murovalikoima on hyvin laaja. Coco Popseja saa miljoonassa eri muodossa, ja mun suosikiksi ovat nousseet Kellogsin toffeemurot, jonka paketissa on liila krokotiili. Froot Loopseja en oo muuten nähnyt! Maistan niitä sitten Suomessa.

Viime päivinä oon huomannut olevani aika lähtöfiiliksissä. Voi olla että johtuu viikonlopusta, sillä ei ollut niin hauskaa mitä yleensä. Lauantaina mentiin yhteen game reserveen (JOSSA OLI SEEPROJA! NIITÄ OLI PALJON!) ja siellä olikin kivaa, mutta illan suunnitelman kuihtui kokoon kun lontoolaiset djt jätti tulematta House on Fireen. Löydettiin itsemme lopulta Swazimaan KFCn omistajan pippaloista, jotka olivat aika säälittävät. Lähdettiin hakemaan pizzaa, jonka saamisessa kesti lopulta 1,5 tuntia. Ehkä jokin yrittää viestittää että mun pitäisi lopettaa roskaruuan syöminen. 

Mocambique

Mosambik oli viisi päivää paratiisia. Psychology (ihmisillä on niin kummallisia nimiä) oli paras opas ikinä, ja tulen ikuisesti kaipaamaan muffinssiessussa kokattuja köyhiä ritareita. Mosambik vaikutti todella erilaiselta kuin Swazimaa, ja sisällissodan jäljet oli hyvin vielä havaittavissa. Ihmisiä oli torstai-iltana liikkeellä vielä pimeän aikaan kuin neljän ruuhkassa, ja yritettiin kovasti bongailla valkoisia ihmisten joukosta. Kuumotteli taas vienosti, mutta ei yhtä paljon kuin Marula-juhlassa. Yövyttiin eka yö jossain pelottavassa lodgessa in the middle of nowhere, ja valvoin yön kuunnellen lepakoiden ääniä.

Tofo beachille saavuttaessa onnellisuus nousi potenssiin sata, ja hypittiin muutama hetki innostuksesta. Nukuttiin kaikki samassa bungalowissa, ja hyvin nukutun yön jälkeen lähdettiin sukeltamaan valashaiden kanssa. Oli kivaa. Bongattiin vain yksi vauvavalas (yli 3-metrinen sellainen), mutta siinä oli nähtävää ihan tarpeeksi. Se vain oli siinä ja oli valaana. Nyt voin täyttää rauhallisin mielin 22.

Sunnuntai-aamuna lähdettiin kanoottisafarille. Melottiin tunti jos toinenkin Mikaelan kanssa, ja päästiin jumbojoukkueena rannalle. Fiilis oli silti kuin voittajalla. Matkalla nähtiin meritähtiä ja melkein merenneito, joka paljastui sukeltavaksi pojaksi. Suurinta innostusta (mussa lähinnä) herätti kuitenkin merimakkara.

Melonnan päämääränä oli pikkuinen saari, jossa asuu alta 800 ihmistä. Oltiin aikataulusta jäljessä (mulla ja Mikaelalla ei tietenkään ole mitään osallisuutta tähän) ja jouduttiin kiertämään saari pikakelauksella, ja lopussa syötiin maittavin ateria pitkään aikaan. En tiennyt että kaali voi maistua niin hyvältä. Ihan oikeasti.

Saarelta lähdettiin takaisin pikkupaatilla, johon ahtautui 12 suomalaista ja puoli Mosambikia. Paattiin oli ahdettu myös meidän kanootit. Oli vähän ahdasta. Mua ei vissiin ole tehty purjehtimista varten. Tuuli vei koko ajan takaisin saarta kohti, ja rentoutuminen jäi siinä vaiheessa vain haaveeksi kun veneen puolta piti vaihtaa koko ajan. Matkantekoon meni kolmisen tuntia, ja yllätysyllätys nousuvesi oli saartanut meidän auton. Jäätiin odottamaan rannalle ja odotettiin sen verran kauan, että ehti tulla pimeä. Oppaalta loppui kännykästä akku, ja lähdettiin ajamaan valottomalla autolla kohti pimeyttä. Täysikuun takia nousuvesi ei lähtenytkään ajallaan, ja jäätiin jumiin. Kumma kyllä mua vaan nauratti, ja otin kaiken irti kliseisestä auringonlaskusta palmumaisemassa. Odotettiin taas. Fiilisteltiin siinä samalla laittomien siirtolaisten kohtaloita, ja samassa vastarannalta alkoi näkyä hätävilkut. Pelastajamme Psycho saapui vedenkestävällä autollaan ja haki meidät hellään huomaansa. Saimme myös omenoita, sillä illallisemme oli aavistuksen myöhässä. Hampurilaisateria rantaravintolassa sai uuden merkityksen mun sydämessä yli 12 tunnin reissun jäljiltä.

Maanantaina ihmiset opettelivat surffaamaan ja mä otin kaiken irti auringosta. Käytiin markkina-alueella ja koin ahdistavia hetkiä rannenauhoja myyvien poikien kanssa. Swazimaan meininki on siihen verrattavissa erittäin rauhallista. Halusin kuluttaa kaikki meticani, ja onnistuin siinä. Käveltiin tietä pitkin takaisin bungalowille, ja vähän jännitti taas kulkea täydessä pimeydessä.

Muiden suunnatessa maanantai-iltana baariin Sini, Susanna ja minä päätettiin jäädä nukkumaan, mutta se jäi meiltä vain yritykseksi. Lariam nousi päähän tai jotain, sillä sydän ei ole koskaan tykytellyt samanlaista tahtia. Nyt naurattaa, mutta siinä vaiheessa kun hikeä puskee kuin viimeistä päivää ja sydän tykyttää tuhatta ja sataa, itku oli aika lähellä. Siihen päälle hallusinaatioita ja tropiikin hyönteisiä niin paketti on valmis. Koomisinta tässä on se, että me kaikki oltiin samassa tilassa. En siis suosittele kenellekään Lariamia tyhjään mahaan. Valvottiin koko yö, ja lähtö oli aamuneljältä. Muut olivat baarissa tutustumassa paratiisin käärmeeseen Manueliin, mutta kombi oli onneksi täynnä ajallaan. Perillä Bombasoksella oltiin iltapäivällä tiistaina, ja tuntui kuin olisi palannut kotiin. Vielä olisi noin puolet jäljellä Afrikkaa. Muut suomalaiset lähtevät pian, ja meidän perhe hajoaa. Yhyy.

Perfect kombi ja peukalo keskellä etusormea

Oli kivaa. Oon sitten ottanut tasan kaksi kertaa aurinkoa jos ihmettelette kalpeuttani. On mulla toppirajat sentään. 

Deaf and blind or deaf and dumb