Varpusparvi Swazimaassa

Mulla on maha sekaisin. Ei ole kivaa. Tänään on ollut tähän asti ehkä mahtavin päivä, ja kaiken piti huipentua iltaan House of Firessä, mutta mun on pakko jäädä sairastamaan. Olisi voinut vähän miettiä ennen kuin söi Activiaa, joka oli seissyt lämpimässä jääkaapissa yön yli. Että eipä tässä mitään, olisin odottanut tän tulevan paljon aiemmin. Lisäksi täällä on joukko terveysalan ihmisiä pitämässä musta huolta! Mutta kuitenkin, harmittaa ihan älyttömästi kun olisin halunnut päästä porukalla pitämään hauskaa.

Tänään lähdettiin koko suomalaisporukalla kahdeksalta aamulla retkeilemään. Oltiin varattu kombi etukäteen ja matkattiin sellaseen Swazimaan kulttuurikylään. Mentiin ekana käymään kojuilla ostoksilla, ja mun oli pakko ostaa hopeinen Afrikka-koru. Tekisi mieli tyhjentää nää kaupat alta aikayksikön, mutta sitä unohtaa koko ajan viettävänsä täällä kolme kuukautta. Sieltä kojuilta käveltiin kylään, jossa meidät otti vastaan Albert kansallisasussaan. Albert heitti hyvää läppää ja esitteli majoja meille. Ulkona oli jotain 30 astetta lämmintä ja aurinko porotti täysillä, mutta siellä majoissa oli ihanan viileä. Huvitti muuten kun nää tyypit puhu kännyköissään ja kaikilla oli sellaset suht pitkälahkeiset kalsarit niiden pukujen alla. Niiden tanssi- ja laulushow oli kyllä häkellyttävä, suomalainen kulttuuri jää kyllä kakkoseksi tän kaiken rinnalla.

Sitten käytiin kynttilätehtaalla vähän shoppailemassa ja mäkin sain kokeilla kynttiläntekoa. Siinä on vähän eri meininki kuin Suomessa, sillä se steariini on noin 60-asteisessa kaapissa köntteinä, ja siitä sitten muovaillaan käsin vaikka mitä hienouksia. Parittelevat norsut ei oo oikein mun juttu, joten jätin kynttilät ostamatta. Osa niistä kynttilöistä oli kyllä niiiin mauttomia. Kaikki krääsä mitä täällä muuten myydään muistuttaa sitä Huitsin Nevada –kauppaa. Ei sitä Suomessa tajua, että ne kaikki maskit ja puu-ukot veistetään käsin.

Tää kirjoittaminen on muuten ihan täyttä tuskaa. Ei luonnistu yhtään. Aivot ei toimi toivotulla tavalla kun on niin hemmetin kuuma. Katottiin eilen niitä meidän tulevia koulutehtäviä ja saatiin kyllä hyvät naurut. En tiiä mitä tästä tulee kun ne tehtävät on tehty selvästi suomalaiseen työyhteisöön. En todellakaan kehtaa kysellä ihmisten palkoista täällä. Mutta ehkä vähän ajan päästä kun aletaan ymmärtää tätä aksenttia (joka on muuten aika mielenkiintoinen) niin voidaan ryhtyä haastattelemaan näitä ihmisiä täällä.

Ihmisiä varmaan kiinnostaa meidän työharjoittelu täällä, joten voisin kertoa siitä vähäsen. Torstaina Jorma (suomalainen swazimaalainen) vei mut ja Mikaelan tutustumaan meidän tulevaan paikkaan, josta ei tiedetty oikeastaan mitään etukäteen. ICAP (swazit rakastaa lyhenteitä) on Columbia Universityn rahoittama projekti, joka pyrkii vähentämään AIDSia ja sen aiheuttamia tuhoja. Mun ikäisistä naisista puolella on tartunta, ja keski-ikä täällä on noin 30. Tulevaisuudessa asiat tulee menemään vain alamäkeen jos jatketaan tätä rataa,  ja jotain on tehtävä pian jos halutaan pitää täällä ihmiset vielä hengissä. Porukka hankkiutuu hoitoon vasta kun asiat on todella huonosti, ja sitä kautta tauti leviää todella nopeasti. Ympärileikkauksen miehillä on todettu vähentävän tartuntojen määrää, joten ICAP alkaa tuottaa niitä pienillä klinikoilla ympäri maata. Lisäksi välimatkat ovat usein niin pitkiä, ettei hoitoon aina päästä. ICAP on sirotellut pikkuklinikoita ympäri maata, jonka pitäisi helpottaa hoidon saantia. Tässä ohjelmassa on luotu eräänlainen porrassysteemi, jossa pyritään takaamaan hoidon jatkuvuus. Yleltä tuli tammikuussa Antiglobetrotter-ohjelma, jossa oltiin Mosambikissa ja mun muistaakseni siinä oli kyse juuri ICAPistä. Aika hienossa jutussa saadaan siis olla mukana.

Torstaina meidän piti siis vaan tutustua tähän paikkaan, ja Jorma sanoi sen kestävän noin pari tuntia. Homma ei kuitenkaan mennyt ihan niin, ja Jorma hyvästeli meidät vartin sisään ja jätti meidät belgialaisen miehen toimistoon. Siitä meidät ohjattiin kokoukseen, ja kaikki kyseli onko meillä läppäreitä tai muita muistiinpanovälineitä. No ei ollut, ja tunnettiin olomme niin tyhmiksi siinä pukuihmisten keskellä. Tää belgialainen ilmeisesti olettaa meidän olevan valmiita sosiaalityöntekijöitä tai jotain. Siinä kokouksessa yritettiin sitten kovasti ymmärtää mistä on kyse, ja varmaan puolet meni meiltä ohi. Kiinnostaa kyllä maanantaina saada tietää mikä meidän rooli tässä projektissa on. Ne naiset on aivan ihania siellä, ja meidät otettiin tosi hyvin vastaan. Kun oltiin istuttu Miklun kanssa neljä tuntia kokoustamassa, päätettiin että nyt saa riittää. Noustiin vaan ylös ja kerrottiin että lähdetään hakemaan puhelinliittymiä. Naikkoset innostu siitä sitten ja olivat ymmärtäväisiä. Toivotaan että samanlainen ymmärrys jatkuu. Saatiin kyllä päivän naurut kun käteen ilmestyivät time sheetit ja työntekijän itsearviointilomakkeet. Lisäksi yksi nainen luuli että tullaan Englannista. Mun englanti kyllä tökkii todella pahasti, olis pitänyt ottaa sanakirja mukaan.

Tähän mennessä on siis ollut ihan älyttömän kivaa lukuun ottamatta tätä vatsahommaa. Ihmiset on ihan liian kauniita ja aamulla on kiva herätä. Keskustaan kävely on aika jännittävää kun autot ajaa tuhatta ja sataa, eikä jalkakäytävästä ole tietoakaan. Täällä kaikilla on muuten todella hienoja autoja, en oo nähnyt yhtäkään rotiskoa. En oo kyllä päässyt vielä maaseudulle.