Living on the edge and other stories

ÄLKÄÄ LÄHETTÄKÖ MULLE TEKSTAREITA SUOMI- TAI SWAZILIITTYMÄÄN KOSKA NE EIVÄT TULE PERILLE!!

Lauantaina lähdettiin heti aamukahdeksalta koko suomalaisporukalla kohti Bulembua, jossa järjestettiin Marula-juhla. Meiltä meni noin sadan kilometrin matkaa noin kolme tuntia, kun pysähdeltiin katselemaan näkymiä. Meillä oli mukana matkassa Medissa, jonka Elina ja Emilia olivat saaneet järjestettyä meille oppaaksi Punaiselta Ristiltä.

Marula on siis hedelmä, jota on tapana juhlia täällä sen mystisen olemuksen takia. Se saa miehillä aikaan esimerkiksi lihanhimoa ja naisilla hedelmällisyyttä. Bulembussa porukka kokoontuu yhteen juhlimaan hedelmän kypsymistä, mikä tarkoittaa sitä, että tuona päivänä on lupa olla humalassa. Kuningas tulee katsomaan tanssiesityksiä, ja ihmiset juhlivat aamuun asti.

Medissan kehotuksesta mekin oltiin ostettu kansallispuvut, ja herätettiin ne päällä huomattavan paljon huomiota. Ihmiset kuvasivat meitä ja moni tuli kehumaan miten kauniita me ollaan. Osa myös katsoi vähän kummeksuen, mitä en kyllä yhtään ihmettele. Voi olla että Suomessa ihmeteltäisiin aika paljon afrikkalaisia pukeutuneina saamelaisasuihin. Meistä oli muuten kuva maanantain lehdessä, mutta kuvatekstissä luki meidän olevan jenkkejä. 

Koko päivä tuntuu jälkikäteen niin absurdilta. Saatiin poseerata kameroille ja vilkutettiin ihmisille vähän väliä. Medissa järjesti meidät istumaan telttaan, josta saatiin seurata tansseja, mutta aika nopeasti meidät vedettiin siitä kentälle naisriveihin tanssimaan. Se oli niin siistiä! En osaa arvioida kuinka paljon ihmisiä oli paikan päällä, mutta ahdasta oli. Tanssittiin varmaan pari tuntia, ja lopussa kuningas tuli paikalle. Loppuvaiheessa askelkuviot menivät niin vaikeiksi, etten pysynyt yhtään perässä, enkä yhtään ihmettele jos juuri mun naama olisi näkynyt telkkarissa. Meidät erotti aika hyvin ihmismassasta kun edustettiin ainoina kalpeanaamoina järjettömässä ihmismassassa. En tuu unohtamaan tota päivää varmaan ikinä.

Tanssishow’n jälkeen meidän seurueen tarkoituksena oli lähteä hakemaan Medissan isoäidin luota Marulaa, ja pimeä oli laskeutumassa kovaa vauhtia. Oltiin niin väsyneitä, ja mulla oli järkyttävä nälkä kun en syönyt aikaisemmin tarjottua lihaa ja maissimössöä. Lopulta osa meistä päätti jäädä kombiin odottamaan muita, ja kuskikin lähti täyttämään pulloaan Marulalla. Meitä oli siis kuusi tyttöä kombissa ja pimeä tuli siinä samassa kun päästiin penkeille istumaan. Ei tajuttu sitä ennen että voi alkaa vähän pelottaa. Miehiä kirjaimellisesti tunki sisälle autoon ovista ja ikkunoista, ja tehtiin kaikkemme että saataisiin olla rauhassa. Laitettiin ovet lukkoon, mutta etuovi jäi auki ja yksi ehti hypätä sisälle selittämään olevansa prinssin lähettiläs. Siinä meinasi tulla hätäpissa pöksyyn, kun kuskia tai muuta porukkaa ei näy mailla halmeilla, ja äijät ahdistelee kuin oltaisiin viimeiset naiset maailmassa. Anna soitti muulle porukalle, ja tilanne helpottui kun kuski kipitti autolle. Ei ole ikinä kuumottanut niin paljon kuin noina muutamana minuuttina.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja ryhmä oli taas kasassa. Saatiin kuninkaan sponsoroimat ruoat autoon (en tiedä miten tämä järjestyi), ja edessä oli pimeä ja pitkä matka kotiin. Lämmin Sprite ei ole varmaan koskaan maistunut yhtä hyvältä, ja parasta oli kun kotimatkan lopussa Shakiran Waka Waka (klisee, tiedetään) lähti soimaan ja mentiin tanssimaan hetkeksi lasten kanssa ulos. Seuraavana aamuna piti herätä taas seitsemältä, kun lähdettiin Jorman kanssa vaijeriradalle vuoristoon. Mentiin välillä 60 metrin korkeudessa ja ajeltiin pilvien läpi.  Jänskätti vähäsen mutta selvittiin kaikki hengissä.