Myrkkykäärmeitä ei ole koskaan liikaa

Elämä Mbabanessa on jännittävää ja yllätyksiä täynnä. Perjantaina multa yritettiin varastaa kombiasemalla kännykkä. Se pahis sai otettua multa yhden tehopuhdistuspyyhkeen. Toivottavasti siitä oli paljon hyötyä. Juuri kun alkaa tuntea olonsa turvalliseksi niin jokin asia muistuttaa taas siitä missä ollaan. Eilenkin jättikastemato paljastui isoksi silmättömäksi käärmeeksi. Hyi.

Perjantaina pääsin vihdoin ja viimein käymään House on Firessa, mutta meno oli niin laimeaa, että poreamme DJn (kuka muuten antaa lapsena nimeksi David John?) luona kutsui. Keskusteltiin Suomen ja Swazimaan eroista, ja totesin että Suomessa on ehkä helpompaa aloittaa alusta. Swazimaassa täytyy oikeasti tehdä töitä jos haluaa saada elämältään jotain. Suomessa annetaan mahdollisuus kaikkeen, ja oikeastaan se on vaan henkilöstä itsestään kiinni jos ei ota siitä kaikkea irti. Mutta joo. Lopetetaan nää henkevät jutut heti alkuunsa.

Sunnuntaina istuin pick-upin lavalla noin kuutisen tuntia kasvot suoraan aurinkoon, ja nyt oon palanut päästä varpaisiin. Viidenkympin suojakerroin ei paljoa auta kun pullo on repussa. Hydrocortison ja Bepanthen on kavereita. Oon saanut aika paljon kuittailua mun naamasta.

Niin ja meidän siivoojat ovat vieneet meiltä rahaa. Mulla oli vararahasto mun meikkipussissa (aika mielikuvitukseton piilo) ja ihmettelin joka kerta siellä käydessäni mihin oon muka tuhlannut. Siinä vaiheessa kun multa lähti viimeinen 200 randia kävelemään niin tajusin mistä on kyse. En ollut ainoa jolta varastettiin, joten kaikki on nyt tietoisia ongelmasta. Harmittaa ettei missään voi luottaa ihmisiin, vaikka täällä ollaan piikkilankojen ja aitojen suojassa.

Talviterveiset, talviterveiset

Voisiko joku ystävällisesti kertoa meille mistä tv-sarjasta otsikon rallatus on lähtöisin, sillä sitä on mietitty tässä jo viimeiset kolmisen viikkoa. Olemme myös pohtineet Salattujen Elämien juonikuvioita, joten ilahtuisimme ikihyviksi, jos joku jalopeura voisi jakaa tietämystään. Otamme tietoa vastaan sähköpostitse, puhelimitse ja kirjeitse. Kiitos.

Aika täällä kuluu varsin nopeasti. Olemme katsoneet musiikkivideoita ja luontokanavia, ja opimme mikä on myskipeura. Sillä on kovin mielenkiintoiset kulmahampaat. Television katselun ohessa istumme altaan reunalla, teemme ruokaa ja keskustelemme ruoansulatuksesta. Pimeä tulee kuuden maissa, ja nukkumaan menemme kymmenen aikoihin. Aamulla herätään kuudelta, ja työharjoittelusta päästään yhden maissa, jonka jälkeen kierrämme kaikki mahdolliset keskustan kaupat Mr. Pricesta Klicksiin. Molempien kauppojen ovimiehet ovat itse asiassa meille jo kättelytuttuja.

Mikaelan ja mun työharjoittelu ei oikein ota toimiakseen. Tänään mentiin puoli kahdeksaksi toimistolle, jossa sanottiin meidän ”ohjaajan” tulevan vasta kahdeltatoista. Eipä mitään, mentiin hengaamaan keskustaan. Sen jälkeen päästiin mapittamaan papereita, joita mapitettiin nelisen tuntia. Yhteisöllisyys on aika kaukana siitä hommasta. Itse aihe on ihan mielenkiintoinen, HIV-tartuntojen tutkiminen siis, mutta ei siinä ehdi tutustumaan niihin haastattelukysymyksiin. Perjantaina istuttiin kahdeksasta neljään koulutuksessa, joka alkoi Taio Cruzin musiikilla. Kaikki täällä menee niin päinvastoin kuin Suomessa. Välillä se on kivaa, mutta suurimman osan ajasta olen hämmennystilassa.

Viime viikonloppu oli kulttuuriretki rikkaiden valkoisten maailmaan, sillä päästiin viettämään iltaa Bombasoksen omistajan kavereiden kanssa. Oli hauskaa. Perjantaina ja lauantaina. Perjantai-ilta alkoi jazzmusiikilla, jota soitti afrikkalaiset, mutta laulajana oli norjalainen mies. Musiikki oli hyvää, mutta meno liian sivistynyttä, joten vaihdettiin aika nopeasti maisemaa. Täällä on kyllä aika kivaa. Kolme kuukautta menee liian nopeasti!

Where the floorboards don't creak

Meidän huone! 

Living on the edge and other stories

ÄLKÄÄ LÄHETTÄKÖ MULLE TEKSTAREITA SUOMI- TAI SWAZILIITTYMÄÄN KOSKA NE EIVÄT TULE PERILLE!!

Lauantaina lähdettiin heti aamukahdeksalta koko suomalaisporukalla kohti Bulembua, jossa järjestettiin Marula-juhla. Meiltä meni noin sadan kilometrin matkaa noin kolme tuntia, kun pysähdeltiin katselemaan näkymiä. Meillä oli mukana matkassa Medissa, jonka Elina ja Emilia olivat saaneet järjestettyä meille oppaaksi Punaiselta Ristiltä.

Marula on siis hedelmä, jota on tapana juhlia täällä sen mystisen olemuksen takia. Se saa miehillä aikaan esimerkiksi lihanhimoa ja naisilla hedelmällisyyttä. Bulembussa porukka kokoontuu yhteen juhlimaan hedelmän kypsymistä, mikä tarkoittaa sitä, että tuona päivänä on lupa olla humalassa. Kuningas tulee katsomaan tanssiesityksiä, ja ihmiset juhlivat aamuun asti.

Medissan kehotuksesta mekin oltiin ostettu kansallispuvut, ja herätettiin ne päällä huomattavan paljon huomiota. Ihmiset kuvasivat meitä ja moni tuli kehumaan miten kauniita me ollaan. Osa myös katsoi vähän kummeksuen, mitä en kyllä yhtään ihmettele. Voi olla että Suomessa ihmeteltäisiin aika paljon afrikkalaisia pukeutuneina saamelaisasuihin. Meistä oli muuten kuva maanantain lehdessä, mutta kuvatekstissä luki meidän olevan jenkkejä. 

Koko päivä tuntuu jälkikäteen niin absurdilta. Saatiin poseerata kameroille ja vilkutettiin ihmisille vähän väliä. Medissa järjesti meidät istumaan telttaan, josta saatiin seurata tansseja, mutta aika nopeasti meidät vedettiin siitä kentälle naisriveihin tanssimaan. Se oli niin siistiä! En osaa arvioida kuinka paljon ihmisiä oli paikan päällä, mutta ahdasta oli. Tanssittiin varmaan pari tuntia, ja lopussa kuningas tuli paikalle. Loppuvaiheessa askelkuviot menivät niin vaikeiksi, etten pysynyt yhtään perässä, enkä yhtään ihmettele jos juuri mun naama olisi näkynyt telkkarissa. Meidät erotti aika hyvin ihmismassasta kun edustettiin ainoina kalpeanaamoina järjettömässä ihmismassassa. En tuu unohtamaan tota päivää varmaan ikinä.

Tanssishow’n jälkeen meidän seurueen tarkoituksena oli lähteä hakemaan Medissan isoäidin luota Marulaa, ja pimeä oli laskeutumassa kovaa vauhtia. Oltiin niin väsyneitä, ja mulla oli järkyttävä nälkä kun en syönyt aikaisemmin tarjottua lihaa ja maissimössöä. Lopulta osa meistä päätti jäädä kombiin odottamaan muita, ja kuskikin lähti täyttämään pulloaan Marulalla. Meitä oli siis kuusi tyttöä kombissa ja pimeä tuli siinä samassa kun päästiin penkeille istumaan. Ei tajuttu sitä ennen että voi alkaa vähän pelottaa. Miehiä kirjaimellisesti tunki sisälle autoon ovista ja ikkunoista, ja tehtiin kaikkemme että saataisiin olla rauhassa. Laitettiin ovet lukkoon, mutta etuovi jäi auki ja yksi ehti hypätä sisälle selittämään olevansa prinssin lähettiläs. Siinä meinasi tulla hätäpissa pöksyyn, kun kuskia tai muuta porukkaa ei näy mailla halmeilla, ja äijät ahdistelee kuin oltaisiin viimeiset naiset maailmassa. Anna soitti muulle porukalle, ja tilanne helpottui kun kuski kipitti autolle. Ei ole ikinä kuumottanut niin paljon kuin noina muutamana minuuttina.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja ryhmä oli taas kasassa. Saatiin kuninkaan sponsoroimat ruoat autoon (en tiedä miten tämä järjestyi), ja edessä oli pimeä ja pitkä matka kotiin. Lämmin Sprite ei ole varmaan koskaan maistunut yhtä hyvältä, ja parasta oli kun kotimatkan lopussa Shakiran Waka Waka (klisee, tiedetään) lähti soimaan ja mentiin tanssimaan hetkeksi lasten kanssa ulos. Seuraavana aamuna piti herätä taas seitsemältä, kun lähdettiin Jorman kanssa vaijeriradalle vuoristoon. Mentiin välillä 60 metrin korkeudessa ja ajeltiin pilvien läpi.  Jänskätti vähäsen mutta selvittiin kaikki hengissä. 

Tähän mennessä tapahtunutta

Meidän osallisuus ICAPin HIV-projektissa otti vähän takapakkia, kun ei osata Mikaelan kanssa siswatia. Oltiin istuttu viisi tuntia ”turhaan” kokouksessa, jonka jälkeen saatiin tietää mitä tullaan tekemään. Toisaalta noissa kokouksissa on ihan mukavaa istua kuunteluoppilaana. Opin siellä esimerkiksi sen, että ympärileikkaus vähentää HIV-tartuntoja jopa 60 prosenttia. Se on aika paljon se.  Välillä sitä kyllä miettii että miten hemmetin vaikeaa on tajuta se kondomin tärkeys. Tuntuu että ihmiset leikkii täällä kohtalollaan koko ajan. Susanna (sairaanhoitajaopiskelija) kertoi tänään naisesta, joka oli 29-vuotias ja odotti yhdeksättä lastaan. Hoitajat yritti selittää sille, ettei tästä raskaudesta voi millään selvitä hengissä kun keho ei ole palautunut edellisistäkään, mutta se nainen vaan nauroi. Kestää kyllä hetki tottua tähän yes-yes-kulttuuriin.

Mutta siitä uudesta projektista. Lähdettiin tiistaiaamuna Peterin ja yhden toisen kyydillä sairaalaan, johon on suunnitteilla lapsiystävällinen odotushuone. Meidän on siis tarkoitus auttaa sen suunnittelussa, antaa eurooppalaista näkökulmaa ja niin edelleen. Se sairaala sijaitsee melkein keskustassa, ja se oli kuin suoraan jostain elokuvasta; rikkinäisiä ikkunoita, hometta, likaa joka puolella ja pitkiä jonoja. Käsidesiä ei näkynyt missään eikä vessassa ollut reunusta millä istua. Mutta oli sentään vessa. Piti vetää siis pari kertaa henkeä ennen kuin astui palaverihuoneeseen. Tää palaveri oli ehkä elämäni pisin parituntinen mitä oon koskaan viettänyt. Meidät esiteltiin viimeisenä, ja näiden hoitsujen ilmeet oli kyllä näkemisen arvoiset kun Peter kertoi meidän olevan mukana niiden projektissa.

Peter jätti meidät sairaalaan ja toivotti onnea. Juteltiin vähän Suomesta ja esiteltiin ideoitamme, jonka jälkeen saatiin nähdä lapsia. Sitten Lindy-hoitsu hääti odotushuoneesta kaikki muut ja jäätiin siihen istuskelemaan. Yhdellä miehellä oli jaloissaan kahleet ja mukana oli vartija. Istuskeltiin noin kaksi tuntia. Lindy jutteli  siswatiksi lapsille, ja ymmärsin tarinasta sen verran, että kannattaa yskiä aina paitansa sisään. Tuli myös selväksi, että lasten vastaanotto on vain tiistaisin ja meitä tarvitaan seuraavan kerran vasta ensi viikolla. En tiedä mitä tullaan tekemään ensi viikolla siellä, mutta ICAPille on nyt lähetetty lista tarvikemateriaaleista. Oon mielelläni kyllä maalaamassa niille seinille jotain.

Tänään on siis ollut vapaapäivä. Ollaan vaan hengattu altaalla ja syöty. Päivät pyörii täällä syömisen, auringonoton ja puhelujen odottamisen välillä. Ilmoitettiin ICAPille että tarvitaan lisää hommia, ja mennään perjantaina sinne. Huomenna olisi tarkoitus pestä vihdoin ja viimein pyykkiä, ja mun on pakko ostaa uudet bikinit kun en kulje missään muissa täällä. Sini ja Anna on työharjoittelussa SOS lapsikylässä, ja ne on nähneet aika rankkoja juttuja. Ollaan vaihtamassa hommia jossain vaiheessa päittäin, ja ootan myös sentyyppistä työtä innolla.

Kombiasema on vielä sellainen jolle en oikein lämpene. Kaamea meteli, ihmisiä tönimässä koko ajan, kaikki yrittää myydä sulle jotain ja siinä samalla pitäisi löytää oikea auto mihin mennä. Ollaan kuljettu nyt pari kertaa bussilla, ja joka kerta porukka on ihan ihmeissään meistä. Valkoisia ei niissä ilmeisesti usein näy. Sinillä oli ollut bussissa 7o emalangenia (noin 7e,) ja joku oli ollut ihan ihmeissään. Tää sama oli kysynyt onko Sinillä oma siivooja. 

Waka Waka

Sini ei osaa.

Varpusparvi Swazimaassa

Mulla on maha sekaisin. Ei ole kivaa. Tänään on ollut tähän asti ehkä mahtavin päivä, ja kaiken piti huipentua iltaan House of Firessä, mutta mun on pakko jäädä sairastamaan. Olisi voinut vähän miettiä ennen kuin söi Activiaa, joka oli seissyt lämpimässä jääkaapissa yön yli. Että eipä tässä mitään, olisin odottanut tän tulevan paljon aiemmin. Lisäksi täällä on joukko terveysalan ihmisiä pitämässä musta huolta! Mutta kuitenkin, harmittaa ihan älyttömästi kun olisin halunnut päästä porukalla pitämään hauskaa.

Tänään lähdettiin koko suomalaisporukalla kahdeksalta aamulla retkeilemään. Oltiin varattu kombi etukäteen ja matkattiin sellaseen Swazimaan kulttuurikylään. Mentiin ekana käymään kojuilla ostoksilla, ja mun oli pakko ostaa hopeinen Afrikka-koru. Tekisi mieli tyhjentää nää kaupat alta aikayksikön, mutta sitä unohtaa koko ajan viettävänsä täällä kolme kuukautta. Sieltä kojuilta käveltiin kylään, jossa meidät otti vastaan Albert kansallisasussaan. Albert heitti hyvää läppää ja esitteli majoja meille. Ulkona oli jotain 30 astetta lämmintä ja aurinko porotti täysillä, mutta siellä majoissa oli ihanan viileä. Huvitti muuten kun nää tyypit puhu kännyköissään ja kaikilla oli sellaset suht pitkälahkeiset kalsarit niiden pukujen alla. Niiden tanssi- ja laulushow oli kyllä häkellyttävä, suomalainen kulttuuri jää kyllä kakkoseksi tän kaiken rinnalla.

Sitten käytiin kynttilätehtaalla vähän shoppailemassa ja mäkin sain kokeilla kynttiläntekoa. Siinä on vähän eri meininki kuin Suomessa, sillä se steariini on noin 60-asteisessa kaapissa köntteinä, ja siitä sitten muovaillaan käsin vaikka mitä hienouksia. Parittelevat norsut ei oo oikein mun juttu, joten jätin kynttilät ostamatta. Osa niistä kynttilöistä oli kyllä niiiin mauttomia. Kaikki krääsä mitä täällä muuten myydään muistuttaa sitä Huitsin Nevada –kauppaa. Ei sitä Suomessa tajua, että ne kaikki maskit ja puu-ukot veistetään käsin.

Tää kirjoittaminen on muuten ihan täyttä tuskaa. Ei luonnistu yhtään. Aivot ei toimi toivotulla tavalla kun on niin hemmetin kuuma. Katottiin eilen niitä meidän tulevia koulutehtäviä ja saatiin kyllä hyvät naurut. En tiiä mitä tästä tulee kun ne tehtävät on tehty selvästi suomalaiseen työyhteisöön. En todellakaan kehtaa kysellä ihmisten palkoista täällä. Mutta ehkä vähän ajan päästä kun aletaan ymmärtää tätä aksenttia (joka on muuten aika mielenkiintoinen) niin voidaan ryhtyä haastattelemaan näitä ihmisiä täällä.

Ihmisiä varmaan kiinnostaa meidän työharjoittelu täällä, joten voisin kertoa siitä vähäsen. Torstaina Jorma (suomalainen swazimaalainen) vei mut ja Mikaelan tutustumaan meidän tulevaan paikkaan, josta ei tiedetty oikeastaan mitään etukäteen. ICAP (swazit rakastaa lyhenteitä) on Columbia Universityn rahoittama projekti, joka pyrkii vähentämään AIDSia ja sen aiheuttamia tuhoja. Mun ikäisistä naisista puolella on tartunta, ja keski-ikä täällä on noin 30. Tulevaisuudessa asiat tulee menemään vain alamäkeen jos jatketaan tätä rataa,  ja jotain on tehtävä pian jos halutaan pitää täällä ihmiset vielä hengissä. Porukka hankkiutuu hoitoon vasta kun asiat on todella huonosti, ja sitä kautta tauti leviää todella nopeasti. Ympärileikkauksen miehillä on todettu vähentävän tartuntojen määrää, joten ICAP alkaa tuottaa niitä pienillä klinikoilla ympäri maata. Lisäksi välimatkat ovat usein niin pitkiä, ettei hoitoon aina päästä. ICAP on sirotellut pikkuklinikoita ympäri maata, jonka pitäisi helpottaa hoidon saantia. Tässä ohjelmassa on luotu eräänlainen porrassysteemi, jossa pyritään takaamaan hoidon jatkuvuus. Yleltä tuli tammikuussa Antiglobetrotter-ohjelma, jossa oltiin Mosambikissa ja mun muistaakseni siinä oli kyse juuri ICAPistä. Aika hienossa jutussa saadaan siis olla mukana.

Torstaina meidän piti siis vaan tutustua tähän paikkaan, ja Jorma sanoi sen kestävän noin pari tuntia. Homma ei kuitenkaan mennyt ihan niin, ja Jorma hyvästeli meidät vartin sisään ja jätti meidät belgialaisen miehen toimistoon. Siitä meidät ohjattiin kokoukseen, ja kaikki kyseli onko meillä läppäreitä tai muita muistiinpanovälineitä. No ei ollut, ja tunnettiin olomme niin tyhmiksi siinä pukuihmisten keskellä. Tää belgialainen ilmeisesti olettaa meidän olevan valmiita sosiaalityöntekijöitä tai jotain. Siinä kokouksessa yritettiin sitten kovasti ymmärtää mistä on kyse, ja varmaan puolet meni meiltä ohi. Kiinnostaa kyllä maanantaina saada tietää mikä meidän rooli tässä projektissa on. Ne naiset on aivan ihania siellä, ja meidät otettiin tosi hyvin vastaan. Kun oltiin istuttu Miklun kanssa neljä tuntia kokoustamassa, päätettiin että nyt saa riittää. Noustiin vaan ylös ja kerrottiin että lähdetään hakemaan puhelinliittymiä. Naikkoset innostu siitä sitten ja olivat ymmärtäväisiä. Toivotaan että samanlainen ymmärrys jatkuu. Saatiin kyllä päivän naurut kun käteen ilmestyivät time sheetit ja työntekijän itsearviointilomakkeet. Lisäksi yksi nainen luuli että tullaan Englannista. Mun englanti kyllä tökkii todella pahasti, olis pitänyt ottaa sanakirja mukaan.

Tähän mennessä on siis ollut ihan älyttömän kivaa lukuun ottamatta tätä vatsahommaa. Ihmiset on ihan liian kauniita ja aamulla on kiva herätä. Keskustaan kävely on aika jännittävää kun autot ajaa tuhatta ja sataa, eikä jalkakäytävästä ole tietoakaan. Täällä kaikilla on muuten todella hienoja autoja, en oo nähnyt yhtäkään rotiskoa. En oo kyllä päässyt vielä maaseudulle. 

Turku-Helsinki-Lontoo-Johannesburg-Mbabane

Yli kolmekymmentä tuntia matkustamista takana ja nyt väsyttää. Lennettiin ensin Helsinki-Vantaalta Lontooseen, Lontoosta Johannesburgiin ja sieltä lopulta bussilla Swazimaahan Mbabaneen. Olin niin varma ettei rinkat ikinä selviä Joburgiin asti, mutta pienen kuumottelun jälkeen ne ilmestyivät hihnalle. Muutenkin jäi tosi hyvä mielikuva British Airwaysista; saatiin lentokoneesta ikiomaksi esimerkiksi villasukat! Laskettu aika oli ihan mahtava leffa väsyneeseen mielentilaan, ja mun ranskanbulldoggikuume nousi taas pari astetta. Lisäksi tää Galifianakis-tai-mikä-olikaan on mun uusi suosikkinäyttelijä. Samaistun häneen kovasti.

Mutta niin, saavuttiin hengissä Joburgiin ja jäätiin kentälle odottamaan kyytiä. Oltiin saatu etukäteen Simon-kuskin numero, mutta puhelimesta vastasi joku ihan muu. Ei saatu mitään selvää sen tyypin puheesta, mutta ymmärrettiin, ettei se ollut Simon. Käskettiin sen soittaa takaisin kun saapuu kentälle. Siinä sitten hetki pohdittiin syntyjä syviä, ja lopulta tää tyyppi soitti ja ilmoitti olevansa terminaalissa yläkerrassa. Ainoa vaan, että niitä terminaaleja on enemmän kuin yksi ja kerroksia muutama liikaa kipitettäväksi rinkan kanssa. Tuloksettoman kiertoajelun päätteeksi päätettiin kokeilla onneamme ja pistettiin tekstiviesti menemään (Suomi-liittymästä eivät tekstiviestit mene aina perille) ja ilmoitettiin olevamme turisti-infossa. Onneksi kalpeat, hieltä haisevat ja muutenkin erittäin viehättävät turistit on helppo bongata, ja Tony haki meidät hellään huomaansa.

Hiacen penkillä istuessa oli melko helpottunut olo, ja Tonyn tarjoama vesi kävi kaupaksi. Yli kolmen tunnin reissu teki euroissa noin viisikymppiä, ja kuten melkein kaikki täällä, sekin maksettiin etukäteen. Lähdettiin ajelemaan, ja yhtäkkiä huomattiin, että meidän kuski ajaa ympyrää. Mikaelan kertoili siinä samalla rauhoittavia tarinoita ihmiskaupasta. Oma tulevaisuudenennusteemme otti takapakkia kun tajuttiin, että kuskin seuralainen lähti vaan hakemaan ruokaa. Eipä siinä mitään, oltiin syöty koneessa viimeksi kuutisen tuntia sitten, joten mäkkäriruuan tuoksu ei tehnyt ollenkaan pahaa. Annalla oli sentään turkinpippureita.

Matka Mbabaneen oli aikamoinen bumpy ride, ja nähtiin vaikka mitä. Ei tätä maisemaa hahmota valokuvista ollenkaan, oon vieläkin ihan hämmentynyt näistä vuorista. Lehmävaroituksia tuli muutama vastaan, ja kerran jouduttiin pysähtymään yhden edessä jolkottavan takia. Siinä pahimman pissahädän aikaan kylteissä varoitettiin ryöstöuhasta ja onnettomuuksista, mutta päästiin sentään kerran käymään Shellillä.

Saavuttaessa Swazimaahan Tony keräsi meiltä kaikilta passit ja käski meidät autosta ulos. Mentiin johonkin rajatoimistoon näyttämään naamamme ja sitten saatiin leimoja papereihin. Meidät toivotettiin tervetulleiksi Swazimaahan, ja tullivirkailija kyseli Mikaelalta tämän parisuhdetilannetta.

Yleisesti ottaen Swazimaa on todella kaunis, ja kaikkialla tuoksuu vastaleikattu nurmikko. Ensimmäiset hökkelikylät tuli vastaan heti Joburgin lentokentän jälkeen, ja pisti aika hiljaiseksi kun tajusin niiden jatkuvan silmänkantamattomiin. Ei kehdannut edes kaivaa kameraa esille kun alkoi hävettää niin paljon. Että teiltä jää nyt kuvat näkemättä. Laitan muutenkin kuvia sitten myöhemmin kun netinkäyttö on niin rajallista. Nyt huomaa oman nettiriippuvuutensa kun ei pääse googlettamaan kaikkia mieltä askarruttavia asioita.

Pienen kulttuurishokin ja hyvin nukutun (ja hikoillun) yön jälkeen tää Bombaso’s alkaa näyttää jo talolta missä voi viettää seuraavat kolme kuukautta. Täällä asuu jo ennestään suomalaisia meidän koulusta, ja ollaan saatu niiltä vertaistukea. Jaan mun huoneen ensihoitajapojan ja sairaanhoitajatytön kanssa, ja oon ihan tyytyväinen. Saatiin hyllytkin nyt paikoilleen, ja iltapäivällä mulle oli ilmestynyt jostain tyynyliina.

Ai niin! Saatiin hommattua ne liittymät tänään, joten mun uuteen numeroon voi nyt soitella. Tekstiviestit ei mene Suomesta tänne perille ollenkaan, joten jos on asiaa niin numero on 76790228. Ei mitään plussia tai muita, mutta jos pistää 990268 tai 99533268 mun numeron eteen niin tulee halvemmaksi. Mä en viitsi soitella hirveästi tai laittaa viestejä kun ne on suht kalliita. Jeps. Moi.